17 October 2014

Rohkeutta on olla aito

Lapsena ajattelin, että rohkeus on sitä, kun uskaltaa puhua tuntemattomille. Kysyä vaikka kelloa.
Teini-ikäisenä uskoin vielä rohkeuden tulevan automaattisesti iän myötä. Ja kunhan vain pääsisin pois koulun epäkannustavasta ja ahdistavasta ilmapiiristä.
Heh, blogiani aloitellessani muuten ajattelin, että bloggaamisessa eniten rohkeutta vaatii oman kuvansa laittaminen nettiin...

Nyt, 27-vuotiaana, luulen tietäväni, että todellista rohkeutta on avata sydämensä.

Olla aito. Erottua joukosta. Hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Hyväksyä ne kaikki omalaatuiset tapansa ja luonteenpiirteensä, ne outoudet, ja piilottamisen sijaan rakastaa niitä. Olla oma itsensä, potenssiin kymmenen.

Mutta miksi, miksi se on niin vaikeaa? Senhän pitäisi olla maailman luonnollisin asia.

Toisin kuin teini-ikäinen minäni kuvitteli, olen tullut vuosien varrella vain sulkeutuneemmaksi. Ensin en jakanut murheita ja ahdistusta, koska en halunnut jakaa sitä taakkaa muille. Ja niistä puhuminen sattuu, tottakai. Sitten en enää jakanut ilojakaan, innostusta. En tiedä miksi. Välillä on asioita, joista olen niin innoissani, että voin jo mielessäni kuulla keskustelun, jossa pääsen niistä viimein kertomaan. Mutta kun minulta kysytään "mitä kuuluu?", suustani putkahtaakin se vakiovastaus; "eipä mitään ihmeempiä." En silloin yleensä edes osaa ajatella sitä asiaa, josta halusin niin innoissani kertoa. Koska tuskin se kuitenkaan on mitään sellaista mitä kysyjä odottaa, sitä miten kysymykseen kuuluisi vastata. Typerää.

Ja oman erilaisuuteni - herkkyyteni, ja sen etten pidä samoista asioista kuin muut, ajattele samoin kuin muut - olen aina kokenut heikkoutena. Asiana, joka pitää piilottaa. En ole samanlainen, joten minun täytyy olla vääränlainen.

Jollain tapaa suojelen kai sisintäni. En halua avata sydäntäni, koska se tekee minusta haavoittuvaisen. Jos kerron pelkoni, niitä voidaan käyttää minua vastaan. Jos kerron unelmani, vastapuolen innottomuus voi ampua alas omatkin ruusunpunaiset haavekuvani, saaden unelmani kuolemaan. Ja toisaalta, kaikkihan me lopulta olemme täällä yksin. Jokaisen pitää itse luoda oma polkunsa. Emme voi saada tarvitsemiamme vastauksia ulkopuolelta, ne täytyy löytää itse. Joten miksi edes vaivautua raottamaan sisintään?

Niin, tähän kohtaan jumiuduin pitkäksi aikaa. En voi kokemuksen syvällä rintaäänellä kertoa mitä aitous ja avoimuus voi parhaimmillaan antaa. Mutta uskon, että se on ainoa tie. Ainoa tie omannäköiseen ja merkitykselliseen elämään. Siihen kestävään sydämen menestykseen, joka ei ehkä näytä samalta kuin miten meidät on opetettu menestys näkemään - hienolta autolta ja omakotitalolta. En tiedä miksi minulla on mennyt niin kauan tajuta se. Niin itsestäänselvältä se nykyään kuulostaa ja törmään samaan viestiin kaikkialla.

Ihmisiä, joita eniten ihailen ja jotka inspiroivat minua kerta toisensa jälkeen, yhdistää yksi asia. Aitous. Rohkeus näyttää tunteensa ja olla haavoittuvainen. Ja voittamaton. Kulkea omaa tietänsä ja tehdä omat päätöksensä. Sellaisissa ihmisissä on sitä energiaa, joka tarttuu ja saa tavoittelemaan omia unelmia. Aitous on kiinnostavaa, aitous koskettaa, aitous vetää puoleensa.

Minäkin haluan oppia raottamaan sydäntäni, pala palalta. Olemaan aito. Ei niin, että olisin koskaan ollut epäaito - en ole niin laskelmoiva, että edes osaisin. Olen vaan ollut huomaamaton, hiljaa. Koska en useinkaan löydä niitä oikeita sanoja oikeaan aikaan. Onneksi voi kirjoittaa. Ja kuten jokainen rationaalinen ihminen tekisi, julkaista niitä kirjoituksia silloin tällöin blogissaan. ;) Ja haluan vastaisuudessakin, asukuvien ja tyylipohdintojen ohella, tuoda tänne myös ripauksen minua pintaa syvemmältä.

Koska maailma tarvitsee aitoutta.

Olkaa tekin aitoja ja viettäkää myös ihana viikonloppu!

When I was a child I thought that to be brave is to be able to talk to strangers. To ask them what time it is.
When I was a teenager I thought that courage is something that automatically comes with age. And when I get out of school, away from the anxiety and the close-mindedness.
Oh, and when I started my blog, I thought the bravest thing about blogging is to put your photo on the internet, little did I know.

Now, in my late twenties, I think I know that to be brave is to be true.

To open your heart. To be authentic. To stand out. To accept who you are. All those quirks that made you think you're a weirdo, and embrace them instead of hiding them. To be yourself and to own it.

But how, how can it be so difficult? Shouldn't it be the most natural thing in the world?

Unlike the teenage me used to think, age has only made me more withdrawn. First I didn't share my sorrow and anxiety anymore, because I didn't want to put that burden on anyone else. And because it freaking hurts, to talk about those things. Then I didn't share my joys either, all the things that light me up. I don't even know why. Sometimes there are things that I'm absolutely dying to tell somebody and can already picture the conversation in my head. But when I'm asked "how are you?", I just blurt out the stock answer; "I'm good, thanks". The thing I so wanted to tell doesn't even cross my mind, because surely it's not what I'm supposed to say, so it must be something they wouldn't wanna hear anyway. How silly.

In a way I'm probably protecting my soul. I don't want to open my heart, because is makes me vulnerable. If I share my fears, they might be used against me. If I share my dreams and my enthusiasm, and I don't get the same enthusiasm back, it might destroy my own rosetinted visions, making those dreams die. And on the other hand, each of us is here alone after all. We all must go through our own journey, find our own path. We can't get the answers from outside of ourselves, they must be discovered from within. So why would I even bother to lift the lid of my soul?

This is where I got stuck for a long time, not knowing what to write. Because I can't tell you yet what authenticity and being true will change. But I believe it is the only way. The only way to live a life that's fulfilling and meaningful. To find that lasting success your heart desires. Even if it doesn't look like we're conditioned to believe success looks like - a big house and a fancy car. I have no idea why it's taken me so long to truly get to grips with it. Cause now it feels so obvious and I keep bumping into the same message everywhere I go.

There's one thing the people I admire the most, and who inspire me time after time, have in common. And it's authenticity. The courage to open up and be vulnerable. And invincible. Walk their own path and make their own decisions. Those are the people that hold a special energy about them, that's so contagious that it makes everyone around them want to chase their dreams too. Being true is interesting, being true is touching, being true is attractive.

I want to learn to open my heart too, little by little. To be true. Not that I've ever not been true - I'm not calculative enough to be able to fake it. But I've only shown a very hollow version of myself, been invisible. Because I don't often find the right words at the right time. Until I found writing. And like every rational person would do, publishing those words in my blog from time to time. ;) Which is what I'm planning to continue doing in the future. To bring a little piece of me amongst the outfits and style thoughts, to go beneath the surface.

Because the world needs authenticity.

Please, stay true to yourself and own your truth. And have a lovely weekend!

2 comments :

  1. Ai että, olipa voimaannuttavaa luettavaa! :)

    Tuntuu jollain tapaa äärettömän hyvältä tietää, että joku toinenkin on pohtinut samankaltaisia asioita. Vaikka tällä omalla polulla kulkeminen tuntuukin joskus raskaalta, niin noista omista oivalluksista saatu voima ja energia rohkaisee kyllä voimalla taas eteenpäin. Tuo sun oivallus aitoudesta kuulostaa ehdottomasti tavoittelemisen arvoiselta.

    Kaunista viikonloppua! :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Voi kiitos Maria! Kuule, eilen juuri ennen kuin julkaisin tekstin, ajattelin, että toivottavasti se ei kuulostaa lukijalle surulliselta vaan päinvastoin voimaannuttavalta (itse on niin vaikea arvioida omia kirjoituksiaan). Mielessä oli nimenomaan sana voimaannuttava. Ja sitten saan tällaisen ihanan kommentin, jossa kuvailet sitä juuri tuolla miettimälläni sanalla, tuntuu tosi hyvältä! :)

      Tiedän tuon tunteen varsin hyvin, rakastan törmätä tekstiin, jossa kirjoittaja pohdiskelee samoja asioita kuin itsekin. Ja kyllä, niissä omissa oivalluksissa on voimaa. Jotenkin nämä asiat - vaikka ne olisivat ties kuinka moneen kertaan kuultuja kliseitä - pitää vaan oivaltaa itse, jotta ne pystyisi kunnolla ymmärtämään ja sisäistämään. Ja miten hyvältä se tuntuukaan, kun sen viimein oivaltaa!

      Suuri kiitos kommentistasi ja kaunista viikonlopun jatkoa sinullekin! Sekä onnea sinne omalle polullesi! :)

      Delete